1.1. Miksi kirjoitan

Tämä teksti kertoo motiiveista, jotka ajoivat minut kirjoittamaan tätä tekstisarjaa.

Kysymys: Miksi kirjoitan?

Vastaus: 1. jotta elämäni olisi tarkoituksellisempaa, 2. koska haluan kertoa inspiroivan tarinan, 3. koska yhteiskuntatieteiden eri teoriat eivät tarjoile minulle valmiita yhtenäisiä käsitteistyksiä sosiaalisesta todellisuudesta, jotka viehättäisivät minua.

Lisäksi haluan saavuttaa ymmärryksen, joka ohjaisi minut valitsemaan teot, joilla voittaa kärsimykseni.

Lukuaika: 10min.

Luku 1. Johdanto.
Edellinen alaluku: 1.0. Esipuhe: Valta ja Vapaus
Seuraava alaluku: 1.2. Mitä kirjoitan

Miksi kirjoitan

Neljä syytä: Tarkoituksellinen, tarinallinen, tieteellinen ja kulttuurinen syy.

1. Tarkoituksellinen syy: Ihminen erottuu eläimistä siten, että hän maalaa luolien seinille, muuttaa maailmaa mielensä jatkeeksi (Stiegler 1994). Tämä tekstisarja on keinoni olla ihminen.

Itseni ulkopuolelle jättämieni jälkien kautta tulen kuolemattomaksi (Archer 1995). Digitaalinen luolamaalaus jälkipolville. Sanojen kuiskuttelua lastenlasten…lapsille haudan tuolta puolen. Hermann Hessen unelma tulla yhtä kuolemattomaksi kuin Goethe.

Teksti on elämäni tekemistä merkitykselliseksi ja tarkoitukselliseksi (Heidegger 1927). Tapani olla ’homo faber’ (Arendt 1958).

2. Tarinallinen syy: Spinozan elämänohje on pyrkiä ulos sekavista maailmankäsityksistä kohti asioiden todellisten syiden ymmärtämistä (Spinoza 1677).

Syiden ymmärrys tuo vallan valita tekoja, joilla saada aikaan tietoisesti valittuja seurauksia. Pyrkimys ymmärrykseen hämmennyksestä on pyrkimys vankeudesta kohti valtaa.

Asioiden todellisten syiden ymmärtämisen tuottaman vallan avulla voimme siirtyä passiivisesta kärsijästä aktiiviseksi toimijaksi. Tie hämmennyksistä valtaan on tie passiivisesta kärsimyksestä tietoiseen toimintaan. Spinozan aktion ja passion tarina on tie kohti valtaa ja vapautta.

Haluan tekstisarjalla kertoa tarinan, joka vie hämmennyksestä kohti valtaa, kärsimyksestä kohti vapautta.

3. Tieteellinen syy: Yhteiskuntatieteet eivät ole mielestäni tuottaneet järkevää ’alhaalta asti’ mallia sosiaalisesta todellisuudesta. Me kaikki kuitenkin elämme ikäänkuin meillä alitajuisesti olisi tälläinen malli. Yritän tekstisarjalla tietoisesti hahmottaa omaa malliani. Mihin uskon, ovatko uskomukseni ristiriidassa keskenään?

Luonnostelen tekstisarjassa sen minkä luulen olevan mahdollisimman totuudenkaltainen, järkevä ja ristiriidaton yleiskuva sosiaalisesta todellisuudesta. Jäsennellessäni sitä tekstiksi, toivon ajatteluni tulevan tietoisemmaksi oletuksistani, helpottuvan, kehittyvän ja ennen kaikkea vapautuvan.

Taustalla ovat maailmanpolitiikan opintoni. Kyseisen tieteenalan työkalupakki on hajanainen kokoelma usein ristiriitaisia todellisuusmalleja. Yhtenäiseen käsitykseen sosiaalisen todellisuuden luonteesta ei olla päästy ja se on johtanut ”tieteenalan fragmentoitumiseen [kilpailevien] metateorioiden jakolinjoja pitkin” (Monteiro&Ruby 2009 s.17).

Metateoria tarkoittaa ’teoriaa teoriasta’, tässä yhteydessä tarkoitetaan yleiskäsitystä sosiaalisen todellisuuden luonteesta.

Viittaan kilpailevilla ’metateorioilla’ erityisesti neorealismiin (mm. Waltz 1978), sosiaaliseen konstruktivismiin (mm. Wendt 1999), neoliberalismiin (mm. Keohane 1984; Keohane & Nye 1989), marxismiin (mm. Marx 1867) ja kriittiseen teoriaan (mm. Horkheimer 1982; Marcuse 1964).

“[Maailmanpolitiikan] teoretisointi on kroonisen epistemologisen, normatiivisen, metodologisen ja ontologisen kiistelyn tilassa” (Wesley, 2001, p.453). Yhteiskuntatieteiden tieteenfilosofia ei kykene antamaan ”perustuksia joille [maailmanpolitiikan] tieteenalan voisi perustaa” (Monteiro&Ruby 2009 s.16). Tutkijoiden reaktio ’sosiaalisen todellisuuden yleismallin’ puuttumiseen on ollut kuten Daly (2008 s. 57) toteaa: ”ankara filosofian välttämisen strategia” maailmanpolitiikan tutkimuksessa.

En koe kykeneväni itselleni rehelliseen yhteiskunnalliseen ajatteluun ennen kuin olen kirjoittanut auki ja hyväksynyt omat äänettömät oletukseni, joiden pohjalta ajatukseni ajattelen. Tarvitsen kehyksen, johon ajatukset ripustaa.

Tarvitaan ”vakaa filosofinen perustus joka kykenee lopullisesti vastaamaan tieteenalan fundamentaalisimpiin kysymyksiin” (Monteiro&Ruby 2009 s. 22).

En kuvittele, että tämä on se tekstisarja, joka antaa ’lopullisen’ tai edes hyväksyttävän vastauksen yhteiskuntatieteiden perustavanlaatuisimpiin kysymyksiin, mutta oppiakseni minun on yritettävä ja erehdyttävä ja yritettävä uudelleen. Ennemmin pyrin oppimiseen kuin oikeassa olemiseen.

Haluan tehdä selkeitä virheitä poistaakseni hämmennykseni siitä miten ajatusteni vasara on rikki ja miten se ei ole. “Totuus tulee herkemmin ilmi virheistä kuin hämmennyksestä” – Francis Bacon (Spedding et al. 1896 s.210). Lopulta ainoa tapa testata vasaraa on lyödä nauloja.

4. Kulttuurinen syy: Olemme masentuneempia kuin koskaan, ahdistuneempia kuin koskaan, henkisesti hauraampia kuin koskaan. Kulttuurimme ei tarpeeksi arvosta tarkoituksellisuutta, vaan mielihyvää sen sijaan. Kulttuurimme ei tarpeeksi arvosta totuutta, valtaa ja vapautta.

Ihmisellä on Franklin (1959) mukaan kaksi pyrkimystä: Freudilainen (1923) pyrkimys onneen ja mielihyvään ja Adlerilainen (1916) pyrkimys tarkoituksellisuuteen.

Kierkegaardin (1843b) kirjassa Joko/Tai ihmisen on tehtävä valinta. Joko valitsee esteettisen hedonistin onnea etsivän elämän. Aristoteleen filosofiaa välttelevän elämän. Arendtin ’Vita Activan’ (Arendt 1958). Elämän, joka täyttää arkensa asioiden paljoudella ja väistää ahdistavia kysymyksiä. Hukkuu elämän ketjun yksittäisiin lenkkeihin, kertakäyttöisiin kokemuksiin. Haluaa helpon valheen vaikean totuuden sijaan.

Tai valitsee eettisen järjellisen ja sitoutuneen tarkoitusta kohti pyrkivän elämän. Aristoteleen filosofisen elämän. Arendtin ’Vita Contemplativan’ (Ibid.), elämän, joka täyttää arkensa pyrkimyksellä tietoisesti valittuja päämääriä kohti. Tarttuu tietoisesti yksittäiset hetket yhdistävään ketjuun. Ei käännä katsettaan totuuden auringosta, vaan syleilee ahdistavia kysymyksiä.

Kierkegaardin mukaan vain ’uskon hyppy’ uskonnollisuuteen voi pelastaa epätoivolta. Arendt ja Aristoteles kehottavat hyppyyn kohti Totuutta tienä pelastukseen.

Hannah Arendt, Aristoteles ja Søren Kierkegaard tietysti sanovat, että esteettinen mielihyvää jahtaava elämä johtaa epätoivoon ja eettinen tarkoitusta jahtaava elämä vapauteen. Näinhän he itse valitsivat. Mutta se oli ennen kuin tapoimme totuuden.

Modernissa valistuksen vallankumouksessa tapoimme Jumalan. Postmodernissa vallankumouksessa tapoimme Totuuden.

”[Totuus] on kuollut. [Totuus] pysyy kuolleena. Ja me tapoimme hänet. Miten lohduttaisimme itseämme, suurimmat murhaajat kaikista murhaajista? Mikä oli pyhin ja mahtavin kaikesta mitä maailma koskaan omisti vuosi kuiviin veitsiemme alla: kuka pesee veren meistä? Mikä vesi meidät puhdistaisi? Mitä katumuksen festivaaleja, mitä pyhiä pelejä meidän on keksittävä? Eikö tämän teon suuruus ole liian suurta meille? Eikö meidän ole muututtava Jumaliksi vain ollaksemme tekomme arvoisia?” – Nietzsche 1882

Kulttuurissamme totuutta ei ole ja siksi tarkoituksellinen elämä on vailla järkeä. Kaikki on hämmennystä ja ymmärrys vain mielipidettä. Yksilön valta omaan itseensä mahdotonta. Yksilön vapaus lastuna häntä suurempien voimien laineilla. Rikos, rikkaus, rakkaus, kaikki näkymättömien rakenteiden aiheuttamaa. Yksilö uhri tai arpajaisten voittaja. Ei valintojaan elävä toimija.

Aktio & Passio

Miliuksen elokuva Conan Barbaari (1982) on lapsuuteni klassikko. Katsoin sen uudelleen ja uudelleen TV:stä nauhoitetulta VHS-kasetilta satoja kertoja. Conanin tarina on Nietzschen ’metamorfoosin’ tarina (Nietzsche 1883).

Conanin perhe tapetaan, hänet viedään orjuuteen, koulutetaan soturiksi, gladiaattoriksi. Olemalla sitä mitä muut haluavat hänen olevan hän saa muiden suosion.

Vapautuakseen muiden luomasta minuudestaan Conan tuhoaa itsensä. Jättää löytämänsä onnen ja lähtee matkalle, joka vie häneltä uudelleen kaiken mitä hänellä on. Matka tuhoaa hänen identiteettinsä. Matka tappaa hänen rakkautensa. Matka naulitsee hänet kärsimyksen puuhun.

Matkan syvetessä Conanista tulee voimakkaampi, rauhallisempi. Matkan jälkeen hänestä tulee kuningas omien kättensä kautta. Oman itsensä hallitsija.

Nietzsche kirjoitti filosofiansa tehdessään hidasta ja kivuliasta kuolemaa aivokasvaimeen yksin pienessä alppimökissä. Conan Barbaari alkaa sanoilla: ”se mikä ei tapa vahvistaa” (Nietzsche 1888). Viisaus, joka 2020-luvulla koetaan loukkaavana. Heikkoutta syyllistävänä.

Kärsimys, passio, on aina ollut olennaista ihmisyydessä. Nyky-ihmiset saattavat kuitenkin usein elää elämiään pitkälle ennen kuin kohtaavat kärsimyksen, joka on riittävän voimakas pakottamaan ihmisen ajattelemaan.

Kautta lajimme historian, ikäiseni ihminen olisi teini-iästä alkaen saanut lapsia ja voimatonna seurannut vierestä useimpien pienten rakkauksiensa kuolemaa. Olemme onnekkaita tänä aikana kun ehkäisyvälineiden ansiosta lasten saaminen on enemmän valinta kuin koskaan aiemmin ja lapsikuolleisuus on vain yksi kahdessadasosa siitä mitä se on tyypillisesti ollut lajimme 315,000 vuotisen historian ajan.

Ihminen yleensä kärsii hiljaa niin kauan kuin pienet kärsimykset ovat siedettävissä. Täyttää arkensa asioiden paljoudella, jotka kääntävät huomion elämästä (Kierkegaard 1843). Ihminen syttyy aktioon usein vasta kun passion voima tekee vallan ja vapauden puutteen sietämisen mahdottomaksi. Kun kärsimys on niin voimakas, että mikään asioiden paljous ei riitä kääntämään huomiota elämästä.

Isäni sai aivovamman ollessani 9 vuotias ja hänen ollessaan 34 vuotias, täsmälleen saman ikäinen kuin minä nyt aloittaessani kirjoittamaan tätä tekstiä. Hän sortui hiljalleen. Seurasin läheltä hänen kärsimystään, sitä miten hän etsi merkitystä kärsimykselleen ja tarkoitusta elämälleen. Vasta kärsimys todella ’tuomitsi hänet vapauteen’ (Sartre 1943).

Vammautuminen tuhoaa sen ihmisen, jonka muut ovat hänestä muovanneet. Ihminen katkeaa. Katkenneen ihmisen on itse keräiltävä itsensä palaset, koottava itsensä uudelleen. Tiedostettava itsensä.

Tässä kohtauksessa Conan katkaisee juuri sen miekan, joka vietiin Conanin vanhemmilta. Jonka vanhemmat alkukohtauksessa rakkaudella takoivat. Conanin itsensä symboli. Maailma, vanhemmat, muut ihmiset muovaavat ja takovat Conanin. Tullakseen vapaaksi Conanin on ajauduttava katkaisemaan vanha itsensä.

Vasta kaiken menetettyään, kaiken vanhan tuhottuaan, Conan todella on tuomittu vapauteen.

Conan Barbaarin tarina on ’arkkityyppi’ (Jung 1919). Myytti, joka heijastelee osia kaikkien niiden satojen, tuhansien, miljoonien ihmisten tarinoista, jotka heijastelevat Conanin tarinaa.

Conanin ’kärsimyksessä kasvaneen voiman tarina’, on nykykulttuurille monella tapaa käsittämätön. Olemme unohtaneet teräksen taonnan.

Kulttuurissamme iskut luovat traumoja, uhriutta ja elinikäisiä vammoja, työkyvyttymyyseläkettä ja stressihäiriöitä. Kulttuurissamme vahvaa ja vapaata on se mitä on suojeltu iskuita, pahoilta sanoilta, epämiellyttäviltä kokemuksilta. Vahvaa ja vapaata on olla etuoikeutettu. Vahvaa ja vapaata on olla koskaan joutumatta kohtaamaan kärsimystä. Olla sulaa metallia, vailla iskujen jälkiä. Tämä on valhe. Vasta taottu teräs on vahvaa. Vasta iskut kääntävät huomion asioiden paljoudesta elämään itseensä. Vasta menetys tuomitsee vapauteen.

Minä haluan kertoa uudelleen Conanin tarinaa. Nietzschen tarinaa. Isäni tarinaa. Tarinaa erilaisesta voimasta, erilaisesta vapaudesta. Siitä voimasta ja vapaudesta, joka ei synny suojelusta, vaan vasaran iskuista pehmeään metalliin.

”Sinun täytyy olla valmis polttamaan itsesi omassa liekissäsi, sillä miten voit nousta uutena, jollet ensin ole tullut tuhkaksi?” (Nietzsche 1883).

Kärsimys ohjaa kohti tarkoituksellisuuden kysymystä, jota ihmisen luontainen halu orjuuteen ajaa väistämään. Vasta vastaus tarkoituksellisuuden kysymykseen mahdollistaa vallan muuttamisen vapaudeksi.

Jotta ihminen voi syntyä uudelleen sellaiseksi, joka kestää elää oman kärsimyksensä kanssa, jotta ihminen voi muuttua teräkseksi, ihmisen on löydettävä tarkoitus. Kun ihmisellä on tarkoitus kärsimykselleen, hän kestää melkein minkä tahansa kärsimyksen. ”Kun ihmisellä on vahva ’miksi’, hän kestää minkä tahansa ’miten'” (Nietzsche 1888).

Ymmärrys on pääsylippu hämmennyksestä syiden ymmärtämiseen. Ymmärrys on valta. Vastaus tarkoituksellisuuden kysymykseen on haluta itse eikä vain seurata niitä haluja, joita ulkoinen maailma on aiheuttanut. Tarkoituksellisuus on itsenäisyys. Tarkoituksellisuus on vapaus. Tie ’passiosta aktioon’ (Spinoza 1677), kärsimyksestä vapauteen, käy tarkoituksellisuuden ymmärryksen kautta.

Tarkoituksellisuuden kysymys on muiden rakentaman itsesi version hylkäämistä. Tarkoituksellisuuden kysymys on kysymys siitä ’millaiseksi sinä itse haluat itse itsesi rakentaa?’. Olla olematta se, jollaiseksi olet muiden tekojen vaikutuksesta, passion vaikutuksesta, tullut. Alkaa olla se, jollaiseksi haluat omien tekojesi kautta, aktion kautta, tulla.

Matka ’passiosta aktioon’ on ymmärryksen tuottaman vallan avulla tulla itsesi kuninkaaksi omien kättesi kautta.

Ihminen on sula metalli. Kärsimys on vasara, joka iskee. Tarkoitus on vesi, joka karkaisee ja saa kestämään iskut. Valta on saada oma kätensä vasaralle. Vapaus on kyky muotoilla itsensä itse.

Kirjoittajan korruptio

’Eletyllä kokemuksellani’ (Given 2008) on tähän tekstisarjaan ja todellisuuskäsitykseeni myrkyllinen vaikutus, kuten aina ja kaikilla. Älä koskaan kyseenalaistamatta ota kokemusasiantuntijan sanaa järjellisenä yleisenä käsitteistyksenä mistään osasta todellisuutta. Suhtaudu samoin itseesi ja sitä mitä kuvittelet omaksi tiedoksesi.

Sinä et kykene lukemaan sitä tekstiä, jota minä olen kirjoittanut, vaan vain oman tulkintasi tekstistä (Derrida 1978). Tulkinnastasi heijastuvat omat kasvosi, eivät minun. En voi kirjoittaa tähän auki sinua, enkä niitä lähtöoletuksia, joiden kautta sinä luet tätä tekstiä. Sinun täytyy muistaa itse tiedostaa itsesi lukiessasi. Ole se itsellesi velkaa.

Eletty kokemykseni vääristää ymmärrystäni, joten lukijan on hyvä ymmärtää näitä kokemuksia. Kerron kahdesta vaikuttimesta, joiden voimasta tekstini on yksilöllisten kokemusteni aiheuttaman puolueellisuuden myrkyttämää. Kerro sinä itsellesi omat vaikuttimesi joiden voima ohjaa omaa tulkintaasi.

Ensinnäkin arvolatautunut rakkaus yksilöön ja epäluulo yhteisöä kohtaan.

Yksilönrakkaus ja yhteisöepäluuloni kai kumpuaa tavanomaisista ulossuljetuksi tulemisen kokemuksista.

Conan kasvoi pyörittäen kivun pyörää, ulkopuolisena, vailla itsearvostusta, janoten hyväksyntää. ”Hän ei välittänyt enää… elämä ja kuolema… samantekevää. Kunhan vain väkijoukko tervehtisi häntä huudoillaan…” – Akiro (Conan Barbaari 1982).

Pienestä päiväkodista siirryin pieneen maaseutukouluun. Kaikki olivat muodollisesti samanlaisia. Samaa luokkaa, samaa etnisyyttä, samoin pukeutuvia, samaa uskonnollista taustaa, samaa samaa. Yhteisössä vallitsi tiukka sosiaalinen hierarkia, kuten kaikissa yhteisöissä. Ihmiset löytävät toisistaan eroja ja samankaltaisuuksia, muodostavat sisäryhmiä ja ulkoryhmiä, meitä ja muita.

Haluaisin ajatella, että ajatteluni yksilökeskeisyys on rationaalista, mutta minun on hyväksyttävä myös sen osittainen tunteellisuus. Olen aina rakastanut yksilöitä ja pelännyt ryhmiä. Ehkä siksi pidän Nietszchestä ja elokuvasta Conan Barbaari, molemmat kertovat tarinaa yksilöllisyyden sodasta yhteisöllisyyttä vastaan.

Ulkopuolisuus seurasi yläasteelle, mutta rippikoulu oli käännekohta. Toisenlainen näytelmä. Näytelmä, jossa suoritukseni sai aplodeja. Minä löysin itsearvostuksen rippikoululaisena, Conan löysi sen gladiaattorina väkijoukon tervehtiessä häntä huudoillaan.

”Vain jotta yleisö olisi siellä tervehtimässä häntä himon ja kiihkon huudoilla. Hän alkoi löytää itsearvostuksensa… hänellä oli merkitystä. Ajan kuluessa hänen voittojaan ei enää helposti voitu laskea…” – Akiro (Conan Barbaari 1982).

Jatkossa pyrin liioittelemaan erilaisuuttani. Mitä kauemmas normista pyrin sitä enemmän tunsin paineen höltyvän. Hiljattain luin, että kyynikko Diogenes käveli aina takaperin teatteriin ärsyttääkseen tungeksijoita. Ymmärsin heti mistä oli kyse, olin itse tehnyt samankaltaista

”On arveltu, mahdollisesti, herrani oli tullut kuin villeläimeksi, jota oli pidetty liian pitkään. Mahdollisesti, mutta yhtäkaikki… vapaus… niin pitkään unohduksissa ollut uni, oli hänen.”

En sano, että erilaisuuteni kokemus olisi koskaan ollut erityislaatuista tai ulkopuolisuuteni kokemus sen todellisempaa tai poikkeuksellisempaa kuin kenellä tahansa muulla. Dostojevskin sanoin ”jokaisella on sielussaan jotain itkevää”.

Minä, monikasvoinen ja muuntuva. Ulossuljettu ja hyväksytty. Vapaa ja alistunut. Itsenäinen ja riippuvainen. Hyvä ja paha. Eri näytelmissä erilainen. Epäjohdonmukainen heijastus ympäristöstäni.

Toisekseen näkemys ihmisestä monikasvoisena, peilimäisenä ja muuntuvana.

Nietzsche (1872) paikantaa näytelmätaiteen ytimen kahden jumalan väliseen jännitteeseen. Apollo, joka edustaa järjestystä, harmoniaa, edistystä, selkeyttä, loogisuutta ja yksilöllistymistä. Dionysos epäjärjestystä, humaltumista, tunteellisuutta, ekstaasia ja yhteisöllisyyttä.

Ihminen on monikasvoinen. Ei hyvää tai pahaa, ei pelkoa tai rakkautta, vaan liikettä ja muuntumista. Ei Dionysosta tai Apolloa, vaan monikasvoinen Janus.

Janus. Alkamisen ja loppumisen, liikkeen, muutoksen, ajan, siltojen ja risteysten jumaluus. Tuntematon Abraxas hyvän ja pahan keskinäisriippuvaisuuden jumaluus. Sillä sitä on ihminen ja todellisuus: keskinäisriippuvaista, vuorovaikutteista, alati muuntuvaa liikettä.

Siirryttäessä pienestä suurempaan, tiiviimmästä löyhempään muutuin. Muut kanssani muuttuivat suhteessa minuun. Hyväksynnän syventyessä minusta tuli vähemmän oma itseni. Hyväksyntää saadessaan sitä janoaa lisää ja lisää. Kun saa luvan olla tavallinen siihen ahnaasti tarttuu ja muokkaa itsensä odotuksiin. Käpertyy lauman lämpöön.

”Vauraus voi olla ihanaa, mutta tiedät, menestyminen voi koetella ihmisen lujuutta yhtä varmasti kuin voimakkain vastustaja.” – Akiro (Conan Barbaari 1982)

Conan kohtaa Subotain ja Valerian. Löytää hyväksynnän ja rakkauden muiden vertaisena. Sosiaalistuu uudelleen. Silti kokee levottomuutta. Hän ei tyydy lämpöön ja elämään Valerian kanssa. Hän matkustaa kohti liekkiä. Kohti vallan vuorta. Kohti Thulsa Doomia.

Tämäkin teksti omaan kuolevaisuuteensa heränneen perheenisän räpiköintiä kohti tarkoituksellisuutta. Joku söi lepakon tai päästi taudin laboratoriosta ja antoi minulle aikaa. Näpyttelen kirjaimia, kuin askelia kohti vallan vuorta. Kohti Thulsa Doomia. Kohti uutta vapautta.

Lähdeluettelo:

Lähteet

Sisällysluettelo:

Sisällys