Pitkässä liitossa rakkaus ei kuole, vaan hautautuu. Tämä on tarina vallasta ja vapaudesta: oletko elämäsi matkustaja vai sen kuljettaja? Oletko olosuhteiden uhri vai oman elämäsi arkkitehti? Kun rakkauden valitsee tietoisesti, se on voima, joka voi puhdistaa avioliittoon kertyneen kuonan ja tuoda esiin uuden aamunkoiton.
Banaali tragedia
Avioliittojen tavallinen murhetarina kuuluu seuraavasti:
Mennessään naimisiin he ymmärtävät rakkaudesta yhtä vähän kuin kalat vedestä. Rakkautta ei tarvitse tiedostaa. Se on luontevaa, helppoa. Puoliso ihminen, jonka kanssa jakaa kaikki, tehdä kaikki. He eivät nauti kenenkään seurasta niinkuin toistensa.
Rakkaus on kärsivällinen, lempeä. Ei kadehdi, kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii (Ensimmäinen kirje korinttilaisille 13:4-7).
Avioliitto muuttuu vaivihkaa siitä, mitä me olemme toisillemme, siihen, mitä me rakennamme yhdessä. Asuntolainat, urapaineet, venyvät remontit, sairauksista selviäminen, lasten kuskaukset. Yhteinen rakkaus muuttuu ikuisesti piteneväksi tehtävien listaksi.
Arki muuttuu armottomaksi sarjaksi suoritteita. Aamun ensimmäinen ajatus ei ole rakkaus ihmiseen “hyvää huomenta“, vaan heti iskevä stressi “muistithan sinä pakata lapsen liikuntavarusteet?“. Illan viimeinen sana ei ole “rakastan sinua“, vaan uupunut “kumpi hakee tarjoilut?“.
Väsyneet ihmiset ovat toisilleen huonoa seuraa. Uupumus ei ole antelias, se ei ole kärsivällinen eikä se jaksa kuunnella. Se on lyhytpinnainen ja itsekeskeinen, ja se tekee toisen tarpeista vain yhden rasitteen lisää. Suhde toiseen, myös omaan itseensä, jää velaksi, jota luvataan maksaa takaisin tulevaisuudessa, joka ei koskaan tule, sillä haasteet eivät lopu.
Kun tila on jo valmiiksi ahdas ja paineistettu, sinne purkautuvat vain ne tunteet, jotka raivaavat tiensä esiin ahtaissakin tiloissa: tekemättömien asioiden listat, täyttymättömät odotukset, katkerat pettymykset ja syytösten virta. Ne hiljaiset, hellät tunteet – ihailu, kiitollisuus, lempeys, toisen seurasta nauttiminen – tarvitsisivat ilmaantuakseen rauhaa, turvaa ja ennenkaikkea aikaa. Ne ovat kuin arkoja eläimiä, jotka pakenevat melua.
Pian aletaan mitoittamaan sitä mitä itse tehdään toisen eteen, siihen mitä koetaan toisen tekevän itsensä eteen. Omat tarpeet huutavat niin, ettei toisen tarpeita enää kuule. Rakkaus alkaa muistella kärsimäänsä pahaa. Etsimään omaa etuaan.
Vääjäämättä tulee päivä, jolloin huomaat, ettet enää nauti hänen seurastaan. Et, koska hänen läsnäolonsa on liian pitkään tarkoittanut vain muistutusta tekemättömistä töistä, sanomattomista pahoitteluista ja tulevista riidoista. Yhteinen aika ei enää lataa akkuja, se kuluttaa ne loppuun. Kierre on sinetöity: koska yhdessäolo on ahdistavaa, sitä paetaan puhelimen ruudulle, ja mitä vähemmän ollaan yhdessä, sitä vieraammiksi ja katkerammiksi kasvetaan.
Puolisot eivät ole enää omia itsejään, vaan heijastuksia toistensa teoista. He näkevät toisen katseessa päivä päivältä enemmän vain oman syyllisyytensä ja katkeruutensa.
Näin avioliitto kertyy täyteen kuonaa.
Rakkaus likaantuu ja hautautuu arjen roiskeista.
He jotka kerran valitsivat toisensa, muuttuvat ihmisiksi, jotka päätyivät olemaan naimisissa.
Asiat, jotka sattuvat tapahtumaan meille
“Suurin osa ihmisistä…ovat kuin putoavia lehtiä, jotka ajelehtivat ja kääntyvät ilmassa, hulmuavat ja putoavat maahan. ” (Hesse 1951).
Todellinen vapaus ei ole rajattomia mahdollisuuksia; se on sitä, että pääset valitsemaan elämäsi tapahtumat. Vankeus taas on sitä, että joudut kantamaan sellaisia tekojesi seurauksia, joita et koskaan tietoisesti valinnut. Avioliitossa tämä tulee kivuliaan selväksi.
Kuvittele, että sinun tietoinen mielesi, se, jota kutsut ‘minäksi’ (lat. ego), on vain ratsastaja vauhkon hevosen selässä (Freud 1923). Tämä hevonen on ‘id’, alkukantainen ja sokea voima. Se on tunteidesi, viettiesi ja impulssiesi raaka energia. Kentän laidalla istuu näkymätön ja armoton yleisö, ‘yliminä’ (lat. superego). Se on vanhempiesi avioliiton haamukirjoitus, yhteiskunnan sinulle syöttämät odotukset, ja se sisäinen syyttävä tuomari, joka arvioi jokaista liikettäsi.
Puolisosi tiuskaisee sinulle jotain väsyneenä tiskialtaan äärellä.
Sillä sekunnin murto-osalla sinun ‘minäsi’, tietoinen ratsastaja, on avuton. Ennen kuin ehdit valita miten haluaisit tilanteen etenevän, ennen kuin ymmärrät syyt puolisosi tiuskinnan takana, että hän vain kaipaisi lempeyttä stressiinsä, hevonen pillastuu. Ja niin sinä tiuskit takaisin. Sinä et ollut vapaa valitsemaan elämäsi suuntaa. Kärsit nyt riidasta, pahasta mielestä, kylmenevästä puolisosta, asioista, joita et halunnut.
Et ole vapaa.
Varsinkaan väsyneenä, katkerana.
Asiat, jotka valitsemme
“Mutta harvat toiset ovat kuin tähtiä, jotka matkaavat määrätyllä polulla: mikään tuuli ei yllä heihin, heissä on itsessään oppaansa ja polkunsa.” (Hesse 1951).
Ensimmäinen askel ulos vankeudesta on ymmärrys. Spinozan elämänohje on pyrkiä ulos sekavista maailmankäsityksistä kohti asioiden todellisten syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä (Spinoza 1677). Vasta syiden ymmärrys tuo vallan tehdä tekoja, joilla saada aikaan tietoisesti valittuja seurauksia.
Vallan avulla voimme siirtyä passiivisesta kärsijästä aktiiviseksi toimijaksi. Tie hämmennyksestä valtaan on tie kärsimyksestä tietoiseen toimintaan.
Minä valitsen nyt rakastaa vaimoani vapaana miehenä.
Jos toimin häntä kohtaan niinkuin itse valitsen, niinkuin itse haluan, hän ei jää minulle mitään velkaa. Teen yhteisen arkemme suoritteet vain itselleni. Ostan kukat itselleni. Itse tietoisesti valitusta kärsimyksestä ei voi syyttää muita. En mittaa. Vapaudun syyllisyydestä ja katkeruudesta. Minun on turha muistella kärsimääni pahaa, jos siitä huolimatta päätän tehdä niinkuin itse valitsen.
On yhtäkkiä paljon helpompi rakastaa, kun ottaa vastuun itsestään. On helpompi olla kärsivällinen, lempeä. Kestää, uskoa, toivoa ja kärsiä.
Avioliiton, rakkauden, päälle kertynyt kuona peseytyy pois. Rakkaus nousee uutena, hohtavana ja puhtaana.
Valittu rakkaus. Ei avioliitto, jollaisessa on päätynyt olemaan kuin ilmassa hulmuava lehti, vauhkon hevosensa ja alitajuntansa yleisön ohjailema vanki.
Minä en enää siedä olla sellainen jollaiseksi olen tiedostamattani ajautunut.
Minä päätän olla sellainen kuin itse haluan.
Sinä olet puolet avioliitostasi. Se mitä puolisosi tekee heijastaa sinun tekojasi paljon vahvemmin kuin ymmärrätkään. Katkeruus on kahden ihmisen välillä voimistuva kierre. Kärsityn pahan muistaminen on kierre. Viha on kierre.
Rakkaus on kierre, joka voimistuu siitä kun toinen valitsee rakastaa. Jos uskallat riisuuntua omasta katkeruudestasi, kykenet näkemään puolisosi paremmin. Astua ulos itsestäsi ja pyrkimään ulos sekavista käsityksistäsi puolisosi aitoon ymmärtämiseen.
Jos onnistut ymmärtämään. Jos onnistut tietoisesti hallitsemaan sitä miten itse reagoit, voit valita ne seuraukset, joista avioliittosi muodostuu. Oman puolisosi vastareaktiot. Me kaikki olemme niin valtaosan arjestamme sisäisten vauhkojen hevostemme vietäviä, että jos itse päätät tietoisesti, ymmärtäen, reagoida toisin. Koko avioliittosi voi muuttua kohti sitä, jollainen sinä valitset sen olevan. Heijastaa sinulle takaisin sen valon, jolla sinä valitset puolisoasi valaista.
Jos sinä olet se, joka haluat olla, puolisosi on sinulle enemmän se, jonka valitset. Jos olet se, jollaiseksi olet päätynyt. Puolisosi on sinulle seuraus, jonka joudut valitsemattasi kärsimään.
Halua valita
” Kysymys, Oi Minä! niin surullinen, toistuva –
Mitä hyvää näiden joukossa, Oi minä, Oi elämä?
Vastaus.
Jotta sinä olet täällä – jotta elämä on ja itseys,
Jotta voimallinen näytelmä jatkuu, jotta sinä voit lisätä siihen säkeen.“
– Walt Whitman, Oi minä! Oi elämä!, 1892.
Vapaus synnyttää ahdistuksen. “Meidät on tuomittu vapauteen” (Sartre 1943). Ihminen on tuomittu elämään niiden valintojen kautta, joita hän tekee elämässään (ibid).
Voit tehdä avioliitostasi sen minkä valitset. Jättää sellaisia jälkiä yhteiseen liittoonne, jollaisia itse ihailet, jotka saisivat sinut ihailemaan itseäsi.
Tai vain päätyä jättämään jälkiä, jotka eivät ole aidosti sinun.
Ovatko käsiesi jäljet niitä joita olet tietoisesti valinnut jättää?
“Mitä sinä teet siitä, mitä sinulle on tehty?” (Sartre 1943).
“Kykenetkö […] ripustamaan oman tahtosi yllesi kuin lain?” (Nietzsche 1883).
(Lacan 1977)